Olen viime aikoina pohtinut, mitä seurakunta oikeastaan on ja mitä sen pitäisi olla. Onko seurakunta yhtä kuin kirkko, seurakuntatalo, työntekijät ja järjestetty toiminta? Vai onko se sittenkin jotakin paljon enemmän? Minulle seurakunta tarkoittaa ennen kaikkea ihmisiä, heidän kohtaamistaan, rinnalla kulkemista ja yhteisöä, johon jokainen voi tuntea kuuluvansa.
Haluan nostaa esille muutamia ajatuksia siitä, millaisena itse näen seurakunnan ja sen tehtävän tässä ajassa.
Kirkon ovien tulee olla avoinna kaikille
Ensimmäinen ja ehkä kaikkein tärkein ajatukseni on yksinkertainen: Tulkaa kaikki! Jokainen ihminen on tervetullut kirkkoon ja seurakuntaan.
Ihonvärillä, kansallisuudella, uskonnollisella taustalla, vakaumuksella tai seksuaalisella suuntautumisella ei pitäisi olla merkitystä silloin, kun ihminen haluaa tulla mukaan seurakunnan elämään. Myöskään sillä ei pitäisi olla väliä, kuinka vahva tai heikko hänen uskonsa on, tai onko hänellä uskoa lainkaan.
Käsittääkseni kristillisen sanoman ytimessä on lähimmäisenrakkaus. Jeesus kohtasi ihmisiä heidän taustastaan ja elämäntilanteestaan riippumatta. Hän ei kysynyt ensimmäiseksi, täyttääkö ihminen kaikki odotukset tai ajatteleeko hän kaikesta samalla tavalla. Hän kohtasi ihmisen.
Tämän pitäisi olla myös seurakunnan toiminnan lähtökohta.
Meidän ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä voidaksemme kunnioittaa toisiamme. Erilaiset näkemykset kuuluvat elämään, myös seurakunnan sisällä. Erilaisuus ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että joku kokee olevansa vähemmän tervetullut kuin toinen.
Tulkaa kaikki! Kaikki on kutsuttu. Se on mielestäni lupaus, jonka pitäisi näkyä paitsi sanoissa myös käytännön teoissa.
On hyvä kysyä itseltämme: kokeeko seurakuntaan ensimmäistä kertaa tuleva ihminen olevansa aidosti tervetullut? Entä
ihminen, joka on joskus kokenut tulleensa torjutuksi? Osaammeko kohdata hänet ilman ennakkoluuloja?
Avoimuus ei saa jäädä vain juhlapuheisiin. Sen täytyy näkyä arjessa.
Seurakunta ei ole rakennus vaan ihmiset
Suomessa on paljon kauniita kirkkoja ja seurakuntarakennuksia. Niihin liittyy historiaa, muistoja ja tunteita. Monelle kirkko on tärkeä paikka elämän suurissa hetkissä, niin ilossa kuin surussakin.
Rakennuksilla on siis merkitystä, enkä halua sitä vähätellä.
Silti ajattelen, että seurakunnan tärkein tehtävä ei ole rakennusten ylläpitäminen vaan ihmisten kohtaaminen.
Seurakunta syntyy siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteen, kuuntelevat toisiaan, jakavat elämäänsä ja pitävät huolta toisistaan. Kohtaaminen voi tapahtua kirkossa, seurakuntatalossa, kahvilassa, puistonpenkillä, kotona tai vaikkapa yhteisellä kävelyretkellä.
Suomen olosuhteissa tarvitsemme tietenkin myös lämpimiä ja turvallisia sisätiloja. Talvipakkasella tai syyssateessa ei kaikkea toimintaa voi järjestää ulkona. Siksi kysymys ei ole siitä, että rakennuksista pitäisi luopua, vaan siitä, mikä niiden tarkoitus on.
Rakennusten pitäisi palvella ihmisiä, ei ihmisten rakennuksia.
Kun seurakunnassa pohditaan tilojen käyttöä, korjauksia tai mahdollisia luopumisia, keskustelun lähtökohtana pitäisi olla se, miten ratkaisut vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin kohdata toisiaan ja osallistua seurakunnan elämään.
Joskus pienikin tila voi olla täynnä elämää, lämpöä ja välittämistä. Toisaalta suuri ja komea rakennus voi tuntua tyhjältä, jos siellä ei synny aitoja kohtaamisia.
Tärkeintä ei ole seinien määrä tai rakennuksen koko, vaan se, mitä niiden sisällä tapahtuu.
Seurakunta kuuluu kaikenikäisille
Kolmas tärkeä ajatukseni liittyy eri ikäryhmien asemaan seurakunnassa.
Mielestäni mitään ikäryhmää ei pidä asettaa toisen edelle vain iän perusteella. Seurakunta kuuluu yhtä lailla lapsille, nuorille, työikäisille aikuisille ja ikäihmisille.
Jokaisella ikäryhmällä on omat tarpeensa, ja ne on otettava huomioon toimintaa suunniteltaessa. Lasten ja nuorten toiminta on tärkeää, koska sen kautta rakennetaan myös tulevaisuuden seurakuntaa. Samalla on muistettava, että aikuiset ja ikäihmiset tarvitsevat yhteisöllisyyttä, hengellistä tukea ja mahdollisuuksia osallistua.
Seurakunnan tehtävä ei kuitenkaan ole vain tarjota palveluja eri ikäryhmille. Sen pitäisi myös yhdistää sukupolvia.
Lapset voivat oppia ikäihmisiltä, mutta aivan yhtä hyvin ikäihmiset voivat oppia lapsilta ja nuorilta. Eri sukupolvien kohtaaminen rikastuttaa koko seurakuntaa.
Erityisesti toivoisin, ettei seurakunnan toimintaa tarkasteltaisi vain osallistujamäärien tai ikäryhmien koon perusteella. Pienikin ryhmä voi olla osallistujilleen korvaamattoman tärkeä.
Yksinäiselle ihmiselle viikoittainen kohtaaminen saattaa olla viikon odotetuin hetki. Lapselle turvallinen kerho voi olla paikka, jossa hän kokee tulevansa nähdyksi. Nuorelle seurakunta voi tarjota aikuisen, joka kuuntelee ilman kiirettä.
Ihmisarvoa tai toiminnan merkitystä ei voi mitata pelkillä numeroilla.
Osallistumisen pitää olla mahdollista myös silloin, kun liikkuminen on vaikeaa
Yhdenvertaisuudesta puhuttaessa unohtuu joskus, ettei pelkkä avoin kutsu riitä.
Jos ihminen ei pääse paikalle, ei hänellä käytännössä ole samanlaista mahdollisuutta osallistua kuin muilla.
Seurakunnan toiminnassa pitää huomioida myös ne ihmiset, joiden liikkuminen on vaikeutunut iän, sairauden tai vamman vuoksi. Samoin on muistettava näkö- ja kuulovammaiset sekä muut ihmiset, joilla on osallistumista vaikeuttavia aistiesteitä.
Esteettömät tilat ovat tärkeä lähtökohta, mutta ne eivät yksin ratkaise kaikkea.
Jos ihminen tarvitsee saattajan päästäkseen kirkkoon, kerhoon tai muuhun seurakunnan tilaisuuteen, pitäisi pohtia, miten saattaminen voitaisiin järjestää. Jos kulkeminen on ongelma, voitaisiinko hyödyntää vapaaehtoisia, yhteiskuljetuksia tai muita käytännön ratkaisuja?
Kuulovammaisen pitäisi voida seurata tilaisuutta ja osallistua keskusteluun. Näkövammaisen pitäisi voida liikkua turvallisesti ja saada tarvitsemansa tieto saavutettavassa muodossa.
Kyse ei ole erityiskohtelusta vaan yhdenvertaisesta mahdollisuudesta osallistua.
Mielestäni seurakunnan pitäisi olla erityisen tarkka siitä, ettei kukaan jää ulkopuolelle vain siksi, että osallistuminen vaatii hieman enemmän järjestelyjä.
Tässä vapaaehtoistyöllä ja lähimmäisten avulla voisi olla suuri merkitys. Joskus yksinkertainen kysymys, ”Haluaisitko lähteä mukaan, voinko tulla saattamaan?”, voi avata oven yhteisöön, josta ihminen on ollut pitkään erossa.
Seurakunnan on mentävä myös ihmisten luo
Ajattelen, että seurakunnan ei pidä vain odottaa, että ihmiset tulevat kirkkoon tai seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin. Seurakunnan pitää myös itse mennä sinne, missä ihmiset ovat.
Kaikille kirkon kynnyksen ylittäminen ei ole helppoa. Joku saattaa kokea seurakunnan vieraaksi, toinen arastelee tulla mukaan yksin. Jollakin ei ole mahdollisuutta lähteä kotoaan terveydentilan tai liikkumisvaikeuksien vuoksi. On myös ihmisiä, jotka eivät edes tiedä, millaista toimintaa seurakunta tarjoaa tai että hekin olisivat tervetulleita.
Jos odotamme vain sitä, että ihmiset tulevat meidän luoksemme, saatamme jättää kohtaamatta juuri ne, jotka eniten tarvitsisivat yhteyttä toisiin ihmisiin.
Seurakunnan pitäisi näkyä ja kuulua siellä, missä tavallinen elämä tapahtuu: asuinalueilla, kouluissa, oppilaitoksissa, palvelutaloissa, hoivakodeissa, kauppakeskuksissa, toreilla ja erilaisissa tapahtumissa.
Aina kohtaamisen ei tarvitse olla hengellinen tilaisuus tai ennalta suunniteltu tapahtuma. Joskus riittää, että seurakunnan työntekijä tai vapaaehtoinen on läsnä, kuuntelee ja keskustelee ihmisten kanssa.
Erityisen tärkeänä pidän niiden ihmisten muistamista, jotka eivät enää itse pääse osallistumaan seurakunnan toimintaan. Ikäihminen, pitkäaikaissairas tai yksinäinen ihminen ei saa unohtua vain siksi, ettei häntä näy kirkossa tai seurakunnan tiloissa.
Kotikäynnit, vierailut hoivakodeissa, yhteydenpito puhelimitse ja vapaaehtoisten tekemä ystävätoiminta voivat olla ihmiselle paljon merkityksellisempiä kuin osaamme ajatellakaan.
Sama koskee lapsia, nuoria ja työikäisiä. Seurakunnan pitäisi löytää luontevia tapoja kohdata myös heitä, jotka eivät osallistu perinteiseen seurakuntatoimintaan.
Meidän on uskallettava kysyä, missä ihmiset nykyään kohtaavat toisiaan ja miten seurakunta voisi olla mukana näissä kohtaamisissa.
Tämä ei tarkoita, että kirkkojen ja seurakunnan tilojen merkitys vähenisi. Päinvastoin, ne voivat toimia tärkeinä yhteisinä kokoontumispaikkoina. Mutta seurakunnan elämän ei pidä rajoittua niiden seinien sisäpuolelle.
Seurakunnan tehtävä ei ole vain pitää ovia avoinna, vaan myös kulkea niistä ulos.
Kristillinen lähimmäisenrakkaus ei toteudu pelkästään kutsumalla ihmisiä luoksemme. Se toteutuu myös siinä, että olemme valmiita menemään heidän luokseen, heidän omilla ehdoillaan ja heidän elämäntilanteensa huomioiden.
Ehkä meidän pitäisi seurakunnissa kysyä nykyistä useammin, ei vain sitä, kuinka monta ihmistä saimme tulemaan tilaisuuksiimme, vaan myös sitä, kuinka monta ihmistä me itse kohtasimme heidän omassa arjessaan.
Kohtaaminen vaatii aikaa ja tahtoa
Puhumme nykyään paljon tehokkuudesta, taloudesta, säästöistä ja toiminnan kehittämisestä. Nämä ovat tärkeitä asioita myös seurakunnassa. Yhteisiä varoja on käytettävä vastuullisesti, ja tulevaisuutta on suunniteltava.
Silti toivon, ettei seurakunnasta tule paikkaa, jossa kaikki mitataan rahassa, kävijämäärissä tai suoritteissa.
Ihmisen kohtaaminen ei aina ole tehokasta. Se vaatii aikaa, kuuntelemista ja joskus myös hiljaisuutta.
Toisinaan tärkein seurakunnassa tehty työ voi olla keskustelu yksinäisen ihmisen kanssa, nuoren huolien kuunteleminen tai surevan vierellä istuminen.
Sellainen kohtaaminen ei välttämättä näy toimintatilastoissa, mutta sen merkitys voi olla ihmiselle mittaamaton.
Seurakunnan työntekijöillä on tässä tärkeä tehtävä, mutta vastuu ei kuulu yksin heille. Me kaikki seurakuntalaiset voimme olla rakentamassa yhteisöä, jossa ihmiset huomataan ja jossa toisista pidetään huolta.
Seurakunta ei ole vain paikka, jonne tullaan saamaan jotakin. Se on myös yhteisö, jossa jokaisella on mahdollisuus antaa jotakin toisille.
Millaisen seurakunnan haluamme jättää tuleville sukupolville?
Seurakuntien tulevaisuudesta keskusteltaessa huomio kiinnittyy usein jäsenmääriin, talouteen, rakennuksiin ja henkilöstöön. Näistä asioista on keskusteltava avoimesti ja vastuullisesti.
Mutta niiden rinnalla pitäisi kysyä myös jotakin muuta.
Millaisen seurakunnan me haluamme rakentaa?
Haluammeko seurakunnan, jossa jokainen kokee olevansa tervetullut? Seurakunnan, jossa lapsi saa olla lapsi, nuori tulee kuulluksi, aikuinen löytää yhteisön ja ikäihminen kokee olevansa edelleen tärkeä ja tarpeellinen?
Haluammeko seurakunnan, jossa erilaisuus hyväksytään ja jossa ketään ei jätetä yksin?
Minä haluan uskoa, että tällainen seurakunta on mahdollinen.
Se ei synny pelkillä strategioilla, päätöksillä tai suunnitelmilla. Se syntyy siitä, miten kohtelemme toisiamme arjessa.
Se syntyy tervehdyksestä kirkon ovella, yhteisestä kahvihetkestä, kuuntelevasta korvasta ja auttavasta kädestä.
Se syntyy siitä, että huomaamme myös sen ihmisen, joka ei itse jaksa tai uskalla tulla mukaan.
Lopuksi
Minulle seurakunnan ydin on lopulta hyvin yksinkertainen: usko, toivo ja rakkaus, jotka näkyvät ihmisten välisissä kohtaamisissa.
Kirkkoja ja seurakuntataloja tarvitaan, mutta ne ovat ennen kaikkea paikkoja, joissa seurakunnan elämä voi toteutua. Toimintaa ja tilaisuuksia tarvitaan, mutta niiden tärkein tarkoitus on palvella ihmisiä.
Ja ennen kaikkea tarvitaan avoimia sydämiä.
Toivon seurakuntaa, jossa ei ensimmäiseksi kysytä ihmisen ikää, taustaa, vakaumusta, toimintakykyä tai elämäntilannetta, vaan jossa hänet kohdataan ihmisenä.
Seurakuntaa, jossa jokainen voi kokea olevansa tervetullut ja jossa jokaisella on mahdollisuus kuulua yhteisöön omana itsenään.
Sillä lopulta seurakunnan tärkein voimavara eivät ole rakennukset, rahat tai toimintasuunnitelmat. Seurakunnan tärkein voimavara ovat ihmiset.
Ja juuri siksi jokainen ihminen on tärkeä.
Tulkaa kaikki! Teidät on kutsuttu. Pidetään yhdessä huolta siitä, että jokaisella on myös todellinen mahdollisuus tulla mukaan. Ja muistetaan, että joskus meidän tehtävämme on mennä heidän luokseen.
